Onko jooga vaarallista lonkille, kuten BBC uutisoi?

BBC uutisoi sunnuntaina joogaopettajien vakavista lonkkavaivoista. Mitä kummaa, eikö joogan pitäisi olla terveellistä ja hyödyksi nivelille, eritoten lonkille? Luetaanpa juttu tarkemmin.

Artikkeliin on haastateltu brittifysioterapeutti Benoy Matthewsia, jonka vastaanotolle tulee kuukausittain 4–5 joogaopettajaa. Matthewsin mukaan nämä opettajat ovat vahingoittaneet kehoaan suorittamalla asanoita toistuvasti tavalla, joka on ehkä oppikirjojen mukaista, mutta joka ei sovi heidän yksilölliselle anatomialleen. Osa näistä opettajista on jo 40-vuotiaana lonkkaproteesin tarpeessa kuormitettuaan niveliään liian kauan.

Johtopäätös: Kyseessä ei ole mikään yksinomaan joogalle ominainen tapahtumaprosessi. Missä tahansa lajissa, jossa harjoittelu on liiallista, yksipuolista ja jatkuvasti kehon rajat ylittävää, on mahdollista loukata itsensä. Oireena voi olla kehon rasitusvammat, hermoston ylirasitustila tai äärimmäisissä tapauksissa jopa nivelvauriot. Tätä tapahtuu Suomessa jatkuvasti lapsillakin. Aiheesta on muutenkin kirjoitettu suomalaisessa mediassa tavattoman paljon viime vuosina. Myös joogan yhteydestä vammoihin on kirjoitettu.

On olemassa joogasuuntauksia, joissa korostetaan linjausten merkitystä ja tavoitellaan tietyn näköisiä asentoja. Tällainen ajattelutapa tuntuu kuitenkin olevan kuolemassa sukupuuttoon viisaampien ja yksilöllistä anatomiaa paremmin ymmärtävien opetusmetodien tieltä.

Joogaopettajien esiintymisprosentti Matthewsin vastaanotolla ei minusta äkkiseltään kuulosta järin suurelta. Vertailun vuoksi olisi mukava kuulla vaikkapa montako konttori- tai asfalttityöntekijää hänen pakeillaan piipahtaa kuukausittain.

Matthewsin mukaan joogaajat sekoittavat usein kehon viestit. Pitää tietää, milloin keho on vain kangistunut, jolloin liike tekee hyvää, ja erottaa tämä tuntemuksesta, joka syntyy, kun niveltä kuormitetaan liikaa esimerkiksi menemällä liian syvälle venytykseen.

Johtopäätös: Tämä on totta – joskaan tämäkään ei ole joogaajien yksinoikeus, vaan sitä tapahtuu kaikissa lajeissa. Oman kehon kuuntelu on haastava laji, jossa ei ole mahdollista tulla täysinoppineeksi. Egon äänen työntäminen syrjään kehon todellisten viestien edeltä kuuluu olevan vaikeata esimerkiksi taitoluistelijoille. Keskimäärin joogaaja todennäköisesti osaa kuunnella kehoaan paremmin kuin ei-joogaaja.

Moni joogaopettaja, minä mukaanlukien, opettaa tunneillaan interoseptiota eli tietoisuutta oman kehon sisäisestä tilasta. Flow-joogan meditatiiviset, toisteiset liikesarjat ovat tähän oivallisia oppimistilaisuuksia: Mitä tunnet kehossasi juuri tänään juuri tätä liikettä tehdessäsi, tuntuuko vasen puoli erilaiselta kuin oikea? Mitä nivelessä tuntemallesi kiristykselle tapahtuu, kun jatkat, paheneeko se vai hellittääkö se? Tuntuuko sinun lonkissasi hyvältä tehdä alaspäin katsova koira -asento näin, näin vai kenties näin? Teetkö tänään punnerruksen iisillä vai vaativalla tavalla, kumpi tuntuu viisaammalta?

Yinjoogassa taas korostan, että joka asento näyttää joka ihmisellä hieman erilaiselta ja että on tärkeätä mennä asentoon rauhassa, tutkiskellen, kenties muutamaa eri vaihtoehtoa kokeillen ja ääriasentoja visusti välttäen. Tärkeätä on – mistä usein tunneillani puhun – myös kuunnella kehoaan vuorokausi tai pari harjoituksen jälkeen. Joskus vasta silloin selviää, oliko tunnilla esiintyneessä vihlaisussa kyseessä faskiajunttura vai nivelen hätähuuto.

BBC:n juttuun haastateltu joogaopettaja Natalie Gartshore sanoo, että vastavalmistuneet joogaopettajat juoksevat usein paikasta toiseen ohjaten viisi tuntia päivässä ja työskennellen myös kaikki viikonloput. Ilmeisesti Gartshore itsekin teki niin aina omaan lonkkavammaansa saakka.

Johtopäätös: Terve järki on hyväksi! Joogaopettaja työskentelee omalla kehollaan, joten työvälineestä on pidettävä huolta suoden sille vapaapäiviä ja huoltoa. Ylipäänsä vapaa-aikaa on oltava, jotta ihminen ehtii palautua – tämä pätee jok’ikiseen ammattiin. Minut brittikollegani repliikki sai pohtimaan, poikkeaako englantilainen opetuskulttuuri jotenkin täkäläisestä. Minut on opetettu ohjaamaan tunteja hyvin verbaalisesti, eli itse opetan ensisijaisesti puhumalla: nivel, jota joogan opettaminen siis itselläni eniten kuormittaa, on leukanivel. Toki näytän välillä, mitä pitää tehdä, koska moni joogaaja oivaltaa parhaiten näkemällä asanan ja muutaman vaihtoehdon sen tekemiseen. Näitä vaihtoehtoja pyrin aina näyttämään. Tuntini eivät kuitenkaan koskaan ole omaa joogaharjoitustani varten, vaan niiden aikana keskityn opettamaan. Oman joogaharjoitukseni teen omalla ajallani.

Terveen järjen vaatimus pätee myös joogaa harrastaviin. En usko, että tismalleen saman astangajooga- tai vaikka kundaliinijoogakoreografian veivaaminen kuutena päivänä viikossa on kenellekään hyväksi. Keho pitää vaihtelusta. Siitä päästäänkin seuraavaan ja viimeiseen BBC:n jutun kohtaan, jonka tahdon nostaa esille:

Fysioterapeutti Matthewsin mukaan hänen joogaopettaja-asiakkaidensa ahdinkoon johtaa runsaiden harjoitusmäärien lisäksi harjoittelun yksipuolisuus. ”He joogaavat kuutena päivänä viikossa ja luulevat, että se riittää”, Matthews sanoo.

Johtopäätös: Monipuolisuus on toden totta hyväksi. Yhteen lajiin saa hurmaantua, mutta kehoa on hyvä haastaa myös muilla, täydentävillä tavoilla. Notkeuslajien suosijan olisi hyvä kehittää lihasvoimaansa ja voimalajeja harjoittavan työskennellä liikkuvuutensa parantamiseksi.

.

Kokonaisjohtopäätöksenä BBC:n artikkelista totean seuraavaa: Jooga ei anna taikavoimia, vaikka se parhaimmillaan mullistaakin elämän hyvällä tavalla. Joogaopettajat ikääntyvät siinä missä muutkin, ja myös he kärsivät vammoista ja joutuvat joskus tekonivelleikkauksiin. Treeniahneus voi iskeä myös joogaopettajiin, vaikka heidän luulisi tietävän paremmin – joogaopettajat ovat, hämmästyttävää kyllä, vain ihmisiä. Opettajankin tulee pysyä avoimena omalle harjoitukselleen ja muokata sitä elämäntilanteiden, terveydentilojen ja kokonaiskuormituksen mukaan.

Jooga ei ole kilpailu. Jooga ei ole myöskään piparkakkumuotti, josta jokaisen tulisi putkahtaa saman näköisenä ulos. Joogan tulee palvella tekijäänsä, ei päinvastoin. Kun tunneilla keskitytään sisältöön muodon sijaan, ollaan turvallisilla vesillä.

Joogan hyödyistä keho-mielelle on viljalti tutkimustuloksia. Jooga on (myös) liikuntamuoto, ja kuten mikä tahansa liikuntamuoto, sekin voi vahingoittaa kehoa. Uutisoitu asia sinänsä on vanha, enkä tiedä, miksi BBC raportoi aiheesta juuri nyt. Aiheesta on kerrottu viime vuosina useissa medioissa eri puolilla maailmaa ja myös monet vammoista kärsineet joogaopettajat ovat puhuneet asiasta avoimesti (Jill Miller, Kino MacGregor, Kathryn Budig). Jäsenkorjausvastaanotollani tapaan usein ihmisiä, jotka ovat saaneet rasitusvammoja eri lajeissa: jotkut joogassakin, useimmat kuitenkin juoksuharrastuksessa, ruumispumpissa, lentopallossa, salibandyssa…

Keskivertoihmisen lonkat ovat tätä nykyä hyvin jäykät. Joogassa tehdään paljon lonkkia avaavia liikkeitä ja liikesarjoja ja useimmille ihmisille siitä on tavattomasti hyötyä. Toivonkin, että BBC:n juttu ei saa ketään välttelemään joogaa lonkkavaivojen pelossa, kun totuus voisi olla vastakkainen.

75–90 prosenttia suomalaisista liikkuu liian vähän. Olisin ensisijaisesti huolissani heidän tuki- ja liikuntaelimistöstään ja jättäisin joogaajat ja joogaopettajat tältä osin rauhaan.

Entä ne spagaatit ja muut syvät venytykset, joihin joogaajat itseään vääntelevät?

Sirkusfysioterapeutti Georgina Watson on kirjoittanut siitä, miten äärimmäistä notkeutta harjoittavat akrobaatitkin ovat ehdottoman turvassa, jos heidän valmentajansa vain on ajan tasalla. Notkeusakrobatiakaan ei vahingoita niveliä viisaasti tehtynä.

Tavallisella suomalaisella joogatunnilla harvoin briljeerataan notkeudella. Tuntien fokus on aivan muissa asioissa. Moni joogaopettaja on tänä päivänä opiskellut anatomiaa ja biomekaniikan ihmeellisyyksiä ja osaa täten ohjata terveellistä joogaa, jossa kehoa liikutetaan maltillisesti ja tasapainoisesti. Lonkkien avauksiin yhdistyy esimerkiksi omilla tunneillani aina voiman rakentaminen lonkkia ympäröiviin lihaksiin. Olen kehittänyt aiheen tiimoilta kaksi suosittua workshopia ja kirjoittanut aiheesta myös artikkeleissani Kaikki lähtee lantiosta ja Liikettä ja lääkettä lonkille.

Parasta oppia saan itse viikosta toiseen omilta oppilailtani ja jäsenkorjausasiakkailtani: nähdessäni eri asentoihin eri tavalla asettuvia erilaisia kehoja, käydessäni keskusteluita eri ihmisten kehollisista tuntemuksista, yrittäessäni vastata minulle esitettyihin erinomaisiin kysymyksiin, etsiessäni sopivaa versiota asanasta yhä uudelleen ja uudelleen eri ihmisille.

what-if-i-told-you_orig.jpg

Höyhenenkevyestä kehonhuollosta ja putkirullalla runttaamisen vaaroista

Kalevalaisen jäsenkorjauksen kantama perinnetieto opettaa pehmeää, hienovaraista suhtautumista ihmiskehoon. Hoitomuodon ytimessä on oivallus siitä, miten pienillä eleillä ja vähällä voimalla koskettamalla saadaan aikaan syviä vaikutuksia. Yhtä tärkeää on rauhallinen eteneminen. Kyseessä ei ole vartin rykäisy, vaan hidas ja kuunteleva koko kehon käsittely.

Samanlainen lähestymistapa ihmisruumiiseen on italialaisen Vanda Scaravellin (1908–1999) opetuksiin pohjautuvassa joogassa. Hänen metodissaan lähestytään omia rajoja lempeästi, painovoimalle ja hengitykselle antautuen. Kun tullaan omien rajojen äärelle, ei pusketakaan väkisin vaan pehmennetään liikettä entisestään. Scaravelli opetti, että joogassa ei tulisi olla kyse kehon kontrollista, vaan päinvastoin kehon vapauttamisesta. Joogan tulisi tuntua vaivattomalta.

You will be amazed to discover that, if you are kind to your body, it will respond in an incredible way. (Vanda Scaravelli)

Pehmeyden filosofia on vierasta nykyajalle. Jäsenkorjaajana saan usein vastata esimerkiksi erilaisia faskianavausmenetelmiä koskeviin kysymyksiin. Näitä menetelmiä yhdistää kivuliaisuus ja voimankäyttö. On faskiarautoja (!) ja hätäisiä viikonloppukursseja. Esimerkiksi penikat, säären lihasaitioiden faskiat, ”revitään” auki (tätä verbiä todella käytetään).

Minut on koulutettu vapauttamaan faskiat hyvin hennoilla otteilla, joten näen rajut menetelmät ensinnäkin epätaloudellisina. Lisäksi on ilmeistä, että ihminen, joka tuntee kipua, ei kykene samanaikaisesti rentoutumaan. Kivulias käsittely lisää stressihormonien määrää veressä, mikä on nurinkurista, koska kehon rentoutuminen edellyttäisi päinvastaista: parasympaattisen hermoston aktivoitumista. Lisäksi voimakas ja kivulias käsittely aiheuttaa kudosvaurioita, jopa arpikudoksen kasvua – eli lisää ongelmia kehoon.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

cat-2647830_1280.jpg

Myös kotihoitomenetelmissä ohjeistan asiakkaitani lempeyteen ja ystävällisyyteen itseä kohtaan. On tavallista, että ihminen hoitaa esimerkiksi jumiutunutta lavanseutua rullailemalla raivokkaasti putkirullalla tai runttaamalla kipualuetta kipukoukulla. Tuloksena on usein entistä kipeämpi, turvonnut ja pahimmassa tapauksessa tulehtunut kudos. Itsehoidossa rullien, pallojen ja koukkujen kanssa ei milloinkaan saisi ylittää kipukynnystä ja käsittelyajat olisi hyvä pitää lyhyinä. Paineenvaihtelun aiheuttaminen jumialueelle voi olla hyvä idea, koska se kiihdyttää aineenvaihduntaa, mutta se tulisi tehdä kevyesti ja ehdottomasti kivuttomasti. Putkirullilla ja kipukoukuilla älköön siis jyystettäkö hampaat irvessä ja vesi silmistä tirskuen. Se vain rikkoo soluja ja lisää turvotusta ja sitä kautta kipua. Kipu syntyy aina kudospaineesta.

Akuutin lihasjumin itsehoidossa paljon tehokkaampi metodi olisi rentoutuminen esimerkiksi restoratiivisen joogan keinoin. Aktiivista rentoutusta voi oppia monia väyliä pitkin; kerroin niistä unettomuusaiheisessa bloggauksessani.

Viime syksynä Jämillä järjestetyssä valmennusseminaarissa käsiteltiin kestävyysliikkujien helmasyntiä, liian kovaa harjoittelua. Seminaarin koolle kutsuneiden kestävyysurheilun valmentajien mukaan tehoharjoittelun osuus on nykyään ylikorostunut samalla kun matalatehoinen, palauttava liikkuminen on vähentynyt aivan liikaa.

Tämä ei ole vain ammattiurheilijoiden tauti, vaan koskee monia tavallisia liikkujia. Moni piiskaa itsensä uupumuksen partaalle liikkumalla liian kovatehoisesti esimerkiksi HIIT-treenin merkeissä ja skippaamalla kestävyyskunnon ylläpitämisen ja palauttavat, hyvin rauhallisella tahdilla suoritetut parin tunnin kävelylenkit. Hiihtoladullakin revitellään maksimivauhtia, vaikka rauhallinen sivakointi maisemia katsellen olisi kaikin tavoin palkitsevampaa.

”Levon ja rasituksen vääristynyt suhde johtaa usein hermo-lihasjärjestelmän ylirasitustilaan, joka tuntuu olevan suomalaisten urheilijoiden kansantauti.” (Valmentaja Erkki Knuuttila)

 

Heikki Pusa puhui seminaarissa, miten kaikessa liikkumisessa tuiki tärkeälle palautumiselle ei ”pikamaailmassa” tahdo löytyä tilaa.
–On pikapesua, pikaruokaa, pikavippiä, ja pikalenkkejä. Nykyään on hillitön kiire tehdä tulosta. Aiemmin pidettiin mielessä, että tuloksen teko vaatii 8–12 vuotta harjoittelua.

Pusa totesi nykyurheilijoiden kärsivän myös liikkuvuusrajoitteista. Suorituksen rentous, palautuminen ja hermo-lihasjärjestelmän toiminta ovat kaikki riippuvaisia liikkuvuudesta.
–Keho nostaa sykettä, jos liikkuvuus on huono ja kuormitus kasvaa. Nykyään on menossa voimaharjoitteluvillitys, mutta voimaharjoittelusta ei ole hyötyä, jos liikkuvuus ei ole hyvä.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

man-3221066_1280.jpg

Tavallinen tallaajakin välttyisi monilta rasitusvammoilta ja loukkaantumisilta ja saavuttaisi notkeamman ja kivuttomamman kehon paremmalla liikkuvuusharjoittelulla. Esimerkiksi hiihtäjä Annmari Viljanmaa teki menestysaikoinaan metsätöitä ja uskoo siinä käytettyjen ristikkäisten liikeratojen olleen osatekijä hänen hermostonsa huippuvireeseen. Kaikenlaiset ulkotyöt ovat usein hyväksi liikkuvuudelle ja lihasten ja hermoston yhteistyölle.

Liikuntaharrastustenkin olisi hyvä olla monipuolisia. Kehonhallinta ja sirkus ovat yksi loistava väylä joustavan, vahvan kehon ja säpäkän lihas-hermoyhteistyön saavuttamiseen. Samaten ilma-akrobatia – ja tietenkin jooga.

Luonnollisesti myös pääkopan sisältö vaikuttaa kehoon ja sen kireyksiin. Vanha jooginen viisaus kuuluu ”selkärankasi on yhtä joustava kuin asenteesi”. Kremppojaan voi lähestyä lempeän myötätuntoisesti myös energia-anatomian kautta. Jos lantiosi kiertyy virheasentoon, oletko kulkemassa elämässäsi suuntaan, johon et oikeasti tahtoisi? Jos yläraaja oireilee, mihin olet takertunut liian itsepäisesti? Jos kärsit turvotuksesta, luotatko kykyihisi tai pidätteletkö tunteittesi ilmaisua? Metafyysisessä lähestymistavassa on paljon ammennettavaa, kun kyse on keho-mieli-sielusta.

Jämin valmennusseminaarista lisälukemista kiinnostuneille:

Syksyn valmennusseminaarissa keskustellaan ”suomalaisurheilijoiden kansantaudista”

Hermo-lihasjärjestelmän ylirasitus on suomalaisurheilijoiden kansantauti – kuinka se vältetään?

Hermo-lihasjärjestelmän ylirasitus on suomalaisurheilijoiden kansantauti – kuinka se vältetään? – osa 2

Parempi liikkuvuus ja parempi palautuminen veisivät monta urheilijaa parempiin tuloksiin

Lue myös:
Vaihdetaan työnarkomanian ihannointi lepotaidoilla leuhkimiseen

people-2557460_1280.jpg