Lihaksistosi on apteekki, ja Kelly McGonigal tietää, miten lääkekaapin oven saa auki.

Mielenterveyden häiriöistä johtuvat sairauspoissaolot ovat Suomessa jyrkässä kasvussa. Mielenterveyshäiriöiden perusteella sairauspäivärahaa saaneiden lukumäärä on kasvanut vuosien 2016 ja 2019 välillä järkyttävät 43 prosenttia. Vuonna 2018 mielenterveyden häiriöt kiilasivat tuki- ja liikuntaelimistön ongelmien edelle sairauspäivärahakustannuksissa.

Liike on lääke niin fyysiselle kuin psyykkiselle terveydelle. Silti vain viidesosa suomalaisista liikkuu edes suositusten mukaisesti. Harvemmin puhutaan siitä, että liikkuminen hyödyttää myös yhteisöjä. Koko liikuntakäsitys kaipaa kipeästi uudelleenajattelua. Ankeasta kalorien laskemisesta ja kehonmuokkausmentaliteetista on päästävä eroon. Liikkua voi ilon ja inspiraation kautta – ja se on taito, joka on opeteltavissa. Se, miltä ihmiskeho näyttää, on täysin epäolennaista sen rinnalla, mihin kaikkeen ihmeelliseen ihmiskeho pystyy. Vielä suuremmat ihmeet piilevät kuitenkin meissä molekyylitasolla.

42-vuotias yhdysvaltalaispsykologi Kelly McGonigal on juuri julkaissut kirjan The Joy of Movement: How exercise helps us find happiness, hope, connection, and courage. Kuuntelin podcastin, jossa psykologi Rick Hanson – joka muuten on toinen ikisuosikkini, Buddhan aivot -kirjan kirjoittajista – haastattelee McGonigalia hänen uuden kirjansa tiimoilta. Haastattelu oli inspiroiva ja yllättävä. Kirjoitan siitä – sopivasti tänään, Kelan julkaistua tiedotteen suomalaisten työikäisten mielenterveyden alamäestä. McGonigal perkaa kuluneen termin ”liikkumisen ilo” perusteellisesti.

Yhteinen liike luo yhteisöllisyyttä

Samassa rytmissä muiden kanssa liikkuminen muuttaa tapaa, jolla ihminen havaitsee itsensä. Kun jaettu, yhteinen liike hahmotetaan yhtä aikaa näköaistin ja liikeaistin kautta, luo se aivoissa kokemuksen: olemme kaikki yhtä. Minäkuva laajenee yhteisölliseksi ja yksilö kokee olevansa osa jotakin suurempaa. McGonigal kutsuu tätä kollektiiviseksi iloksi. Yksilön korostamiseen sairastuneessa ajassamme on arvokasta voida irroittautua minän kahleista ja sulautua osaksi jotakin suurempaa.

Samantahtisella liikkumisella ja kollektiivisella ilolla on ilmeisesti biologinen pohja. Jo edellisessä blogikirjoituksessani binauraalisesta musiikista kirjoitin, miten homo sapiensin voittokulun Telluksella arvellaan liittyvän lajimme kykyyn valjastaa taide ja musiikki yhteisöä koossapitäväksi voimaksi.

McGonigal on alusta asti ohjannut psykologintyönsä ohessa ryhmäliikuntatunteja ja pitää niitä tärkeimpänä osana psykologin työtään. Yhdessä liikkuminen on hänen mielestään paras yksittäinen asia, minkä ihminen voi tehdä mielenterveytensä hyväksi.

Tutkimuksissa on osoitettu, että sosiaalinen yhteenkuuluvuus vähentää tehokkaasti stressiä ja masennusta, pidentää elinikää, lisää terveitä elinvuosia ja ehkäisee dementoitumista ja Alzheimerin tautia. Se on myös yhteydessä parempaan mielenterveyteen.

Lihakset resilienssitehtaina

Liikunnan kyky parantaa resilienssiä eli psyykkistä palautumiskykyä toimii McGonigalin mukaan kahta kautta.

Ensimmäinen tapa sukeltaa molekyylitasolle. Hiljattain tutkijat saivat selville, että lihakset toimivat eräänlaisina umpirauhasina eli ne erittävät supistuessaan proteiineja ja kemiallisia välittäjäaineita verenkiertoon. Tällä on merkittäviä terveysvaikutuksia. Liikkuminen, siis lihasten käyttäminen, on ainoa keino saada nämä prosessit käyntiin kehossa.

”Lihaksistosi on apteekki! Lihaksesi pumppaavat verenkiertoosi molekyylejä, jotka muokkaavat aivojasi vastustuskykyisemmiksi stressiä vastaan”, McGonigal riemuitsee ja korostaa eritoten liikunnan kykyä torjua ja hoitaa masennusta. Tutkimuksissa näitä lihasten erittämiä välittäjäaineita on nimitetty ”toivon molekyyleiksi”, koska ne osallistuvat merkittävällä tavalla traumasta ja masennuksesta toipumiseen.

Toinen tapa liittyy tarinoihin, joita ihmiset kertovat itsestään. Sosiaalisissa tieteissä ajatellaan elämänkulkujen hahmottamisen tarinana olevan ihmisen perustavanlaatuinen ominaisuus. Kertoessa yksilölliset kokemukset ja tapahtumat muokataan muiden korville ymmärrettäväksi. McGonigal kertoo kuulleensa asiakkailtaan lukemattomia kertomuksia, joissa puhuja on jonkin liikunnallisen harrastuksen tai saavutuksen myötä ymmärtänyt pystyvänsä paljon enempään kuin mitä on pitänyt mahdollisena. Tällainen virstanpylväs on saattanut auttaa surusta, tapaturmasta, vammautumisesta tai masennuksesta toipuvan ihmisen jaloilleen.

Liikkuessaan ihminen voi kokea olevansa enemmän: vahvempi, ylväämpi, nopeampi tai vapaampi. Kun tämän muutoksen kokee kehossaan, näkee peilissä tai havaitsee ihailuna katsojien silmissä, voi se auttaa eheyttämään kolhuista minäkuvaa. Tarina, jota itsestämme kerromme, voi näin muuttua eheämmäksi ja positiivisemmaksi.

Teksti jatkuu kuvan jälkeen.

ballet-1376250_1280.jpg

Kuusi viikkoa riittää

McGonigalin mielestä on valitettavaa, että länsimaissa liikunta mielletään niin usein vain välineeksi polttaa kaloreita ja muokata kehosta hyväksyttävämmän näköinen. Liikunta on niin paljon enemmän: sosiaalista liimaa, toivonluoja, masennuslääke. Fyysinen aktiivisuus muuttaa aivojesi rakennetta ja toimintaa: se saa sinut nauttimaan liikunnasta, janoamaan liikettä, ja tekee liikunnasta palkitsevampaa. Liikkuminen myös terävöittää aivojesi tapaa havaita maailma: ruoka maistuu paremmalta, auringonlaskut näyttävät kauniimmilta, ilo on syvempää.

Liikuntaharrastuksen aloittaminen ja rutiinin ylläpitäminen voi olla vaikeata, minkä McGonigal myöntää. Hän ei kuitenkaan kannata nopeina ja helppoina markkinoituja pikatreenejä, vaikka kynnys niiden tekemiseen olisikin matalampi. Kuormittavan, sykettä kunnolla nostavan liikunnan edut kun ovat kiistattomat.

Mikä siis neuvoksi? Jos aivosi ovat unohtaneet liikunnan ilon tai eivät ole sitä milloinkaan oppineetkaan, vaatii kuusi viikkoa, jotta aivot mukautuvat liikkuvaan elämäntapaan. Tiedät varmasti, että jos nostat punttia kuusi viikkoa, lihaksissasi tapahtuu muutoksia. On tärkeätä ymmärtää, että aivotkin muuttuvat sinä aikana. Kuuden viikon jälkeen tanko nousee kevyemmin kuin aluksi ja tunnet suurempaa mielihyvää salilla tekemästäsi työstä. On siis aina sääli, jos harrastus nuupahtaa alkuunsa. Palkinnot ropisevat aivojen mielihyväkeskukselle vasta kuuden viikon jälkeen.

Jos liikunta kytkeytyy mielessäsi itseinhoon tai arvostelluksi tulemiseen, tai jos liikut piireissä, joissa käytetään syyllistävää tai kehokriittistä kieltä, ei ole ihme, jos liikunnan ilo on kateissa.

Leikki ja inspiraatio motivaattoreina

McGonigal kehottaakin etsimään aktiviteetin, joka todella motivoi. Millainen liikuntasuoritus inspiroi sinua ja saa sinut huokaisemaan ”vau”? Onko se seiväshyppy, jännittävä tankotanssiliike, häikäisevä jooga-asento tai maaliviivan ylittäminen juoksukisassa? McGonigal suosittelee, että etsit tästä inspiraatiojyväsestä itsellesi ja elämäntilanteeseesi sopivan version ja alat harjoitella sitä. Tämä menetelmä toimii takuulla paremmin kuin se, että teet nettivalmentajan tai naistenlehden markkinoiman, nopeita tuloksia lupaavan, ilottoman pikatreenin.

Tutkimus on osoittanut, että mikäli tahdot muuttaa käyttäytymistäsi, sinun pitää määritellä itsellesi kirkas tavoite. Selkeä, itsemyötätunnolla viritetty tavoite auttaa sinut liikkeelle silloinkin, kun ei huvittaisi. Se voi kuulua esimerkiksi ”Käyn kävelyllä kolmasti viikossa, koska uskon sen antavan minulle lisää energiaa, jota tarvitsen jaksaakseni yhdistää omaishoitajuuden ja työni”. Kristallinkirkkaan tavoitelauseen ajatteleminen auttaa tavoitteen saavuttamisessa silloinkin, kun koet väsymystä tai turhautumista – ja vaikka välillä lipsuisit lupauksestasi, et heitä koko hommaa lekkeriksi, vaan jatkat hyvällä mielellä seuraavana päivänä.

McGonigal puhuu paljon meditaatiosta ja mindfulnessista. Olen aiemmin kirjoittanut tonglenista, perinteisestä meditaatiotekniikasta, jossa keskitytään ajattelemaan hyvää kaikista – niin itsestä, ystävästä, tuntemattomasta kuin vihamiehestä – ja toivomaan jokaiselle hyvää. McGonigal pitää yhdessä liikkumista tärkeänä siksikin, koska se antaa mahdollisuuden ihailla kanssatreenaajien taitoja ja suoritusta. Toisten saavutuksille taputtaminen ja toisten kehuminen muuttaa mielenlaatusi valoisammaksi – siis tekee sinulle itsellesi hyvää.

Liikkumisen ilon saavuttamisessa auttaa leikillisyyden lisääminen, ehdottaa McGonigal. Lapset osaavat monipuolisen, luovan liikkeen luonnostaan. Miksi aikuisen täytyisi luopua siitä ja muuttua jähmeäksi tosikoksi? Jooga-asennon tekeminen veden kiehumista odotellessa, yhdellä jalalla hyppiminen puistossa, päälläseisonta hetken mielijohteesta, eri eläinten liikkumisen jäljittely treenin alkulämmittelyssä, puuhun kiipeäminen – luovan liikkumisen mahdollisuudet ovat rajattomat. McGonigal korostaa, että mikä tahansa pienikin liike pitkän paikoillaan olon jälkeen kohottaa välittömästi energiatasoja ja mielialaa. Kun apeus, velttous ja synkkien ajatusten kierre saavat vallan, voit ikään kuin resetoida itsesi, nollata tilanteen, tekemällä mitä tahansa liikettä kehollasi. Toivon molekyylit pitävät huolen, että olosi muuttuu parempaan.

Lähteet:

Mielenterveyden häiriöstä johtuvien sairauspoissaolojen kasvu jatkuu jyrkkänä

Being Well Podcast: The Joy of Movement

Kelly McGonigal

Tutkimuksia, kokemuksia ja ajatuksia yhteisöllisyyden terveysvaikutuksista

Terveyttä ja elinvoimaa yhteisöllisyydestä

Urheilijan pitkäaikaisen ylikuormitustilan vaikutus sytokiiniaineenvaihduntaan rasituksessa 

Is There a Hope Molecyle?

Elämäkerrat ja tarinat tutkimuksessa

”Kehut kolme päivää kaikkea mikä liikkuu ja elämäsi muuttuu!” – Näin väitti psykologi ja toimittaja testasi – molemmat yllättyivät 

Lisälukemista:

Suositukset puhuvat yhä monipuolisemman liikunnan puolesta

Cocktail terveelle selälle: liikettä, vettä, rentoutumistaitoja, yinjoogaa ja hyviä ihmissuhteita (Selkäviikko 14.–20.10.2019)

Rituaalit edistävät terveyttä ja hyvinvointia

Täydentävät terapiamuodot tarjoavat pelastusrenkaan työelämän nujertamille

Jalkapäivä huoltaa pyllysi ja pääsi: uusi tutkimus osoittaa jalkatreenin hoitavan aivoja ja hermostoa

© Tiina Ahokas 2020. Ethän käytä tekstejäni tai kuviani luvatta, ja viittaathan aina asianmukaisesti alkuperäisen tekstini linkittäen, jos siteeraat minua.

Pohdintaa siitä kohdasta, jossa meditaation ja huumeiden polut risteävät

Kun Yogi Bhajan (1929–2004) saapui 1960-luvulla Intiasta Yhdysvaltoihin, hän tutustui Los Angelesissa sikäläisiin nuoriin, jotka olivat juuri löytäneet LSD:n riemut. Yogi Bhajan alkoi opettaa näille nuorille kundaliinijoogaa. Mitä tapahtuikaan? Joukoittain ihmisiä luopui LSD:stä havaittuaan, että kundaliinijoogalla pääsee yhtä vinhoihin olotiloihin kuin hallusinogeeneillä konsanaan, mutta turvallisesti ja edullisesti.

Mitä yhteistä on meditaatiolla ja huumeilla? Paljonkin, kun ohitetaan tietyt ajattelun ja moralisoinnin sudenkuopat. Kummallakin voidaan muokata aivoja hyvään suuntaan.

Tiede on osoittanut, että ajatusten virta muokkaa aivoja. Pitkään meditoinut on oppinut aktivoimaan aivoissaan rauhaa, iloa ja myötätuntoa ja vastaavasti vaimentamaan huolestumisen, surun ja vihan tiloja. Buddha syntyi tavallisilla aivoilla varustettuna tavallisena ihmisenä, mutta tapa, jolla hän muutti aivojaan, muutti koko maailmaa, kuten Rick Hanson ja Richard Mendius huomauttavat kirjassaan Buddhan aivot. Käytännön neurotiedettä onnellisuuteen, rakkauteen ja viisauteen.

207px-Felix_Pfeifer00

Ennen kaikkea emme puhu nyt päihdyttävien aineiden viihdekäytöstä saatika riippuvuuteen perustuvasta käytöstä. Viihdekäyttö on sitä, mikä suomalaisille on tutuinta alkoholin kanssa: kun juodaan, juodaan tolkuttomia määriä, päädytään tiedottomaan tilaan ja kutsutaan sitä ”juhlimiseksi”. Tai kun käytetään huumeita, käytetään niitä niin sanotusti ”bailatessa”, jälleen tarkoituksena sekoittaa pää. Emme puhu nyt todellisuuden pakenemisesta aineiden avulla – emmekä meditaation avulla. Sosiaalisesti vastuullinen nykyjoogikaan ei vetäydy luolaan, vaan valitsee elää tässä maailmassa hoitaen ihmissuhteitaan, palvellen muita ja parantaen maailmaa.

Huumaavia aineita on käytetty vuosisatojen ellei -tuhansien ajan eri kulttuurien rituaaleissa ja parantamisseremonioissa. Käyttö on ollut tiukasti säädeltyä ja tapahtunut vain harvoin eikä milloinkaan huvin vuoksi. Tavoitteena on ollut esimerkiksi neuvojen hakeminen hengiltä tai oman alitajunnan kohtaaminen – ei suinkaan sen pakeneminen. Näitä rituaaleja suoritetaan yhä esimerkiksi nykyshamanismin piirissä. Rituaaleissa tehtävät ”matkat” eivät ole luonteeltaan euforiaa ja wau-kokemuksia (jälleen erotukseksi viihdekäytöstä) vaan työlästä, rankkaa, usein pelottavaakin oman itsen työstämistä.

Jo 1950–1960-luvulla tiedettiin, että hallusinogeeneillä on terapeuttisia vaikutuksia. Niistä tehtiin tuhansia tutkimuksia muun muassa alkoholismin ja psykoosin hoidossa. LSD päädyttiin kuitenkin kieltämään, koska viihdekäytön lisäännyttyä räjähdysmäisesti katukaupassa alkoi levitä epäpuhtaita aineita, joissa LSD:tä oli enää nimeksi, ja kaiken kaikkiaan aineen riskit katsottiin liian suuriksi.

Tieteen historia tarjoaa runsaasti esimerkkejä siitä, miten hedelmällistä on uutta totuutta tavoiteltaessa tuoda toistensa kanssa kosketuksiin kaksi eri yhteyksissä kehittynyttä menetelmää tai ajatusjärjestelmää. (J. Robert Oppenheimer)

2000-luvun aikana hallusinogeeneja ja psykedeelejä on alettu tutkia uudelleen enenevissä määrin. Tulokset ovat erittäin lupaavia. Saatamme nähdä jo lähitulevaisuudessa, miten säädellyllä käytöllä hoidetaan ja jopa parannetaan vakavia psyykkisiä häiriötiloja. Huomionarvoista on, että 2010-luvun lääkinnällisessä huumeiden käytössä on aina mukana terapeutti. Potilaat tarvitsevat ammattilaisen apua luoviakseen selville vesille siitä kurimuksesta, jossa psyykkinen sairaus kohtaa hallusinogeenin terapeuttisen vaikutuksen. Omin päin tapahtuvaan itsehoitoon psykedeelejä ei tulevaisuudessakaan suositella.

Rachel Hope parani traumaperäisestä stressihäiriöstä täydellisesti MDMA:n ja psykoterapian yhdistelmällä. Hope kertoo kokemuksestaan näin:

”Tuntui, kuin aivoni olisivat yhtäkkiä syttyneet toimimaan täysin. Se ei todellakaan ollut helppo kokemus. Aikaisemmin elin tapahtumat uudelleen ja uudelleen, mutta hoidon aikana sain ikään kuin ohjelmoitua aivoni uudelleen ja lokeroitua muistot menneisyyden tapahtumiksi, minkä ansiosta ne eivät enää nouse pinnalle hallitsemattomasti.” Hope oppi siis koulimaan aivojaan muotoon, jossa ne eivät enää vahingoittaneet hänen päivittäistä hyvinvointiaan.

MDMA eli puhdas ekstaasi hillitsee aivojen pelkokeskuksen toimintaa ja sallii sitä kautta traumatisoituneen käydä vaikeat tapahtumat läpi ilman pelkoa uudelleentraumatisoitumisesta. Tämä tekee terapiasta huomattavasti tavallista tehokkaampaa.

Erityksen kiinnostavaa on se, mitä Hopea hoitanut Annie Mithoefer sanoo: ”Toisin kuin perinteisessä terapiassa, me emme ohjaa terapiaa, vaan olemme tukemassa sitä, mitä kukin itsestään löytää. Meistä jokaisesta löytyy tämä parantava voima ja viisaus.”

Kyseessä on siis alkulähteelle palaaminen, mistä joogassakin puhutaan: tarkoitus on kuoria egon kerroksia niin kauan, että niiden alta löytyy alkuperäinen minä, johon yhteys on elämän mittaan katkennut. Tiibetinbuddhalaiset puhuvat esteiden poistamisesta ihmisen todellisen luonnon tieltä. ”Ihmisen todellinen luonto on toisaalta sekä turvasatama että toisinaan kivulloisenkin henkisen kasvun ja henkisen harjoituksen voimanlähde”, kirjoittavat Rick Hanson ja Richard Mendius Buddhan aivoissa. Prosessiin kuuluu harjoittelua, puhdistumista ja muuttumista. On lohdullista ajatella, että tieto, viisaus ja valo ovat meissä jo valmiina. Usein vain tarvitsemme apua ja tukea sen löytämiseen. Meditaatio voi olla tärkeä askel oikeaan suuntaan tai jopa luotijuna perille.

128px-PET-image

Psilosybiinin tehoa puolestaan on tutkittu vaikeasti masentuneilla ihmisillä, jotka eivät ole saaneet apua lääkkeistä eivätkä terapiasta. Kahdestatoista koehenkilöstä jokaisen oireet lievittyivät heti alkuun minimaalisilla psilosybiiniannoksilla. Kolmen kuukauden kuluttua seitsemän potilasta voi edelleen paremmin ja viisi oli parantunut kokonaan.

Jälleen erityisen mielenkiintoista on se, miten tutkija Robin Carhart-Harris kommentoi tutkimuksensa tulosta. Hän kertoo, että parantumisessa on kyse minän kontrollin hellittämisestä. Psykedeelit siirtävät egon sivuun, jolloin potilas näkee syvemmin mieleensä. Minän otteen hellittäminen on osoitettavissa aivokuvista.

”Minään liittyvät järjestelmät purkautuvat. Samalla koko aivot toimivat vapaammin ja kokonaisvaltaisemmin. Se on yhteydessä spirituaaliseen kokemukseen, joita ihmiset saavat. Masennuksessa minän vaikutus voi painaa niin paljon, että mieli kapeutuu. Ihminen ei voi kokea elämän koko rikkautta ja värejä. Kun ego otetaan edestä, elämän rikkaus tulee takaisin”, Carhart-Harris sanoo. Tuloksena on tunne yhteydestä omaan itseen ja koko maailmaan: sama tunne, joka on joogan ja meditaation päämääränä.

Egolähtöisestä ajattelusta irroittautuminen on monien henkisten perinteiden, myös joogan keskiössä. Minuuden tunne mielletään usein suurimmaksi yksittäiseksi kärsimyksen lähteeksi. Minuudesta irroittautumisesta ovat kirjoittaneet ansiokkaasti esimerkiksi Alan Watts ja Eckhart Tolle. Olet voimakkaasti minätunteen vallassa, kun esimerkiksi tunnet omistushalua toista ihmistä kohtaan tai tulkitset asioita henkilökohtaisesti, ja ihanasti irti minätunteesta, kun esimerkiksi lumoudut tähtitaivaan katselemisesta tai olet mukana oman lapsesi syntymässä. Ei liene vaikea valita, kummassa tilassa ihminen on onnellisempi, eikä ole vaikea nähdä, kumpaa kokemusta nykymaailma Facebookeineen ja hengellisine tyhjiöineen ruokkii.

341px-LSD

Myös suomalaisilla tutkijoilla on vireillä tutkimus psilosybiinien käytöstä masennuksen hoidossa. ”Masentuneilla minään liittyvät aivoalueet ovat joidenkin tutkimusten mukaan yliaktiivisia. Tämä voi selittää sitä, että masentuneilla on taipumus murehtia ja tulkita esimerkiksi vastoinkäymiset oman itsen kautta epäonnistumisena”, kirjoittaa toimittaja po. artikkelissa. Tutkijatohtori Mona Moisala kertoo, miten edellä mainitussa Carhart-Harrisin tutkimuksessa koehenkilöt raportoivat saaneensa etäisyyttä ongelmiinsa, pystyneensä tarkastelemaan niitä kuin ulkopuolisen silmin.

Tämäkin vaikutus on tuttu monelle joogan ja meditaation harjoittajalle. Mieltä hiljentävät meditaatioharjoitteet parantavat tietoista kykyä torpata egon valtapyrkimyksiä. (Hanson & Mendius: Buddhan aivot.) Meditaatio siis lisää onnellisuutta vaimentamalla pakonomaista tarvetta kokea asiat henkilökohtaisesti.

Levente Móró tutki Turun yliopistossa tarkastetussa väitöskirjassaan psykedeelien kykyä edistää mielenhallintaa ja itsetuntemusta. Hän sai selville, että tiedostava psykedeelien käyttö on yhteydessä henkisyyteen ja elämänhallintaan. Hallusinatorisessa tilassa ihminen voi harjoitella selviytymiskeinoja elämän todellisten kriisi- ja shokkitilanteiden varalle. Tässä kohtaa psykedeelien käyttö risteää jälleen meditaation kanssa. Joogassa ajatellaan, että luomalla päivittäisellä harjoituksella tyynen pohjavirran mieleemme olemme kykenevämpiä kohtaamaan arvokkaasti elämän karikot, kun niitä aikanaan tulee. Kun meditoimme tuhantena normaalina ja hyvänä päivänä, olemme valmiita kohtaamaan sen 1001:n päivän, jolloin katastrofi uhkaa nyrjäyttää maailmamme sijoiltaan. Meditoidessa tutustuu syvästi oman mielensä pohjasopukoihin ja on sen myötä kykenevämpi hallitsemaan mieltään vaativissa tilanteissa.

Meditaatio ja huumeet – eivät niin kaukana toisistaan kuin äkkiseltään voisi ajatella. Palataan kuitenkin kirjoitukseni alkuun ja Yogi Bhajanin opetusten lumovoimaan. Meditaation ja joogan keinoin on mahdollista muokata aivojaan onnellisemmiksi ja saavuttaa miellyttäviä tajunnan tiloja. Se on laillista, turvallista ja jokaisen saavutettavissa.

Jääkäämme kuitenkin seuraamaan, mitä psykedeelien tutkimuksella on tarjota ihmismielen hoitoon lähivuosina. Luopukaamme huumeiden demonisoinnista silloin, kun tavoitteena on aito halu parantaa ihminen tai lievittää kipua tai ahdistusta.

Syksyn 2017 satoa suomalaisissa tiedotusvälineissä psykedeelitutkimuksen tiimoilta:

Voiko oikeista päihteistä löytyä apu masennukseen? Kyllä, sanovat tutkimukset, ja hyöty voi olla salamannopea

Suomalaistutkijat aikovat selvittää laittoman päihteen vaikutusta masentuneen aivoihin – eettinen lautakunta puoltaa, ja psykedeelikin on jo valmiina

Uusi elämä ekstaasilla? Bilehuumeena tunnettu MDMA ja terapia paransivat Rachelin ja ehkä kohta myös monen muun amerikkalaisen.

Psykedeelien aiheuttamat ”muuttuneet tajunnantilat” voivat edistää itsetuntemusta, kertoo väitöstutkimus