Kuka on kalevalainen jäsenkorjaaja ja mitä se ”kalevalainen” tarkoittaa?

Saan vastata näihin kysymyksiin jatkuvasti, joten kirjoitanpa vastaukset talteen blogiini!

Kansanparannuksen historiaa

Jäsenkorjaus on ikivanha suomalainen kansanparannusmuoto. Entisajan omavaraisissa yhteisöissä oli tärkeätä, että joku osasi panna raskaissa töissä sijoiltaan luiskahtaneet nivelet paikoilleen. Yhtä lailla porukassa paikkansa oli lapsenpäästäjillä, hevosenkengittäjillä ja muilla erityistaitoja osaavilla.

Mitään mystistä käsillä tapahtuvaan mobilisaatiokäsittelyyn ei liity. Kyse on tarkasta, pitkällisen harjoittelun tuloksena tulleesta anatomian tuntemuksesta. Hoitaja oppii käsillään aistimaan häiriöt kudoksen normaalitilassa ja tietyillä tekniikoilla hoitamaan niitä. Jäsenkorjaus ei voi olla uskomushoito, koska ei ole olemassa uskomusanatomiaa. Muutamassa sadassa vuodessa ihmiskeho ei ole muuttunut miksikään, joten savupirteissä muotoutuneet hoito-otteet toimivat vielä tänäkin päivänä. Taitoon ei ole oikotietä, vaan sen oppii vain tekemällä satoja ja tuhansia hoitoja.

Ennen jäsenkorjaustaito siirtyi mestarilta oppilaalle suorassa kontaktissa. 1980-luvulle tultaessa aika alkoi jättää vanhoista osaajista, joten perinteen säilyttämiseksi perustettiin seuroja ja koulutuksia tradition tallentamiseksi ja uusien taitajien kouluttamiseksi. Eri jäsenkorjaussuuntauksissa on paljon samaa, mutta myös eroavaisuuksia. Jokaisella hoitajalla on myös oma käsialansa aivan kuten hierojillakin.

Sana ”kalevalainen” on yleistermi, joka viittaa arkaaiseen muinaiseen suomalaisuuteen. Hoitomuotomme kohdalla nimityksellä viitataan kansanparannuskäytäntöjen kotoperäisyyteen.

Liittyykö se jotenkin Kalevalaan?

Entä sitten Kalevala, liittyykö jäsenkorjaus jotenkin siihen? Elias Lönnrotin kokoama Kalevala esittelee suomalaista runoperinnettä, mutta Lönnrotin tulkintana ja 1800-luvun nationalismivirtauksen värittämänä. Kalevalaisella runoudella tarkoitetaan kalevalamittaista suomalaista muinaisrunoutta. Kalevalamittainen säe on nelijaksoinen trokee, jossa on tavallisesti kahdeksan tavua, kuten ”Vaka vanha Väinämöinen”, ”Vilu mulle virttä virkkoi”. Perinteentutkimuksen terminologiassa muistutetaan, että ”Termi ’kalevalainen’ on itse asiassa anakroninen: vanhalla suomalaisella runomitalla sepitetty laulusto on ollut olemassa vuosisatojen ajan ennen Lönnrotin Kalevalan (1835, 1849) ilmestymistä.”

Lönnrotin Kalevalan viidennessätoista runossa kyllä kuvataan jäsenkorjaushoitoa. Jo Gabriel Maxeniuksen väitöskirjassa vuonna 1733 kuvattiin perinteistä käsillä tekemistä. De Effectibus Naturalibus lienee ensimmäinen kokoomateos suomalaisesta muinaisrunoudesta. Aiheesta kiinnostuneelle nykyihmiselle suosittelen ensisijaisesti Suomen Kansan Vanhoihin Runoihin perehtymistä. Siinä on todellinen aarreaitta ja kurkistusikkuna muinaisten esi-isiemme elämänmuotoon, mytologiaan ja ajatteluun!

Kiputyttö kinńröińe
Itköö hyhyttelöö:
Ei miulla kipuja tuuvva,
Vaivoja valiteta.
Tuonne mie kivut keriän,

Tuonne vaivat valitan
Kipuvuoren kukkulall’
Kivilöi kivistämäh,
Pajuloi pakottamaah.
Kuston liikkut lihasii,

Siitä liittele lihaset;
Kuston kalavut katennu,
Siih kalavu kasvattele;
Kusta on suoneti sordut,
Sim suonet solomii!

Ombele udusin ńiekloń,
Nahkańiekloń nauvuttele,
Tinańiekloń tiuvuttele
Suonet suonen piäh
Lihol’lah liikkumah,

Jäsenilläh järkkämäh,
Suońillah sorehtimah,
Ehommaks enńistäh,
Paremmaks muinostah!

© Tiina Ahokas. Ethän käytä tekstejäni tai kuviani luvatta ja viittaathan aina asianmukaisesti, jos siteeraat minua.

Lisälukemista:

Kalevalainen kansanparannus -säätiö

Avoin Kalevala -hanke